Hyviä hetkiä, ja sitten niitä... toisenlaisia.

Tällä viikolla oon opettanut omien tuntien lisäksi myös liikuntaa, koska koulun oma liikkaope ei vaan oo tullut paikalle pitämään tuntejaan. Koitin päästä oppilaiden suosioon ja päätin pitää futistunteja, koska se on täällä aina ja ikuisesti suosikkilaji, ja erityisen kovassa hypetyksessä varsinkin nyt kisojen aikaan.

On varmaan ihan hyvä kertoa tähän väliin lyhyesti, millaista liikuntaa täällä koulussa yleensä on. Ope saapuu paikalle n. 30-45 minuuttia myöhässä, mikä on aika paljon 1,5 tunnin oppitunnista. Alkuun on aina sama lämmittely, oppilaat juoksee kenttää ympäri käsiään heilutellen n. 15-20 minuuttia. Kyllä, just niin käsittämättömän tylsää miltä kuulostaakin. Ja sama aloitus päivästä, viikosta, vuodesta toiseen.. Noh, seuraavaksi on jonkin lajin tekniikkaharjoitteita, mitkä useimmiten on ihan hyviä. Se vaan kummastuttaa, että nuo harjoitteet on samoja luokkatasosta riippumatta, eli käytännössä kympit on olleet kirjaimellisesti ihan samalla tunnilla jo yhdeksänä aiempana vuonna. Ja ihan väkisinkin tylsää ja haasteetonta isoimmille oppilaille, kun taas pienimpien motorinen kehitys ei oo vielä edes niiden harjoitteiden vaatimalla tasolla. Tunti loppuu yleensä tosi hämmentävästi, oppilaat vaan jossain välissä päättää, et nyt riitti, ja lähtee pois. Ope itse tekee samalla lailla, hipsii hiljaa takavasemmalle ja poistuu tilanteesta, ei mitää selkeetä lopetusta. Ja siis tietty jokainen hoitaa leiviskänsä niinku parhaaksi näkee, mutta täällä koulussa noi liikkatunnit on monen oppilaan, varsinkin tyttöjen, ainoa hetki kun ne liikkuu. Oppilaat asuu koululla, eli toisin kun monien muiden samanikäisten, näiden arki- ja hyötyliikunta on ihan minimissä. Nää oppilaat ei esimerkiksi kävele 10 kilometriä kouluun joka päivä, kuten monet muut. Tän takia liikuntatunnit on erityisen tärkeitä täällä, nykyisen open kätösissä ne vaan kutistuu max puoleen tuntiin per viikko, mikä ei tosiaan oo kenellekään riittävä määrä. Tän lisäks tuntien vetovoima ei oo yllättäen kovin suuri, ja koska ope ei paljoo kysele kuka on tai ei oo tunnilla, monet jättää nää pikkupyrähdyksetkin kokonaan väliin.

Joka tapauksessa tällä viikolla kysyin rehtorilta luvan astua puikkoihin. Vähän jännitti, koska mulla ei ollut tulkkia, eli jouduin pärjäämään mun viittomataidoilla ihan yksin. Mun amharan viittominen on tällä hetkellä "te-punainen paita-yhdessä-pelata" -tasoa, ja tosi usein näytän vaan esimerkkiä pantomiimityylisesti, mutta onneks oppilaiden motivaatio on yleensä kohdallaan ja ne haluaakin ymmärtää mitä mä yritän viittoa, niin asiat sujuu usein ihan hyvin. Maanantain tunti menikin tosi kivasti, mulla oli silloin 9-10 luokkien oppilaat. Oltiin erilaisia hippoja ja leikkejä, ja mua vanhemmatkin oppilaat konttas maassa ja kirmaili kentällä ihan riemuissaan :D "Kuka pelkää mustaa miestä" leikkiä en esitellyt ihan tolla nimellä täällä, mut varsinkin jalkapalloa kuljettaen se oli yks tunnin suosikeista. Lopuksi pelattiin parijalkapalloa niin, että piti koko ajan pitää paria kädestä kiinni, koska halusin vähän haastetta näille mestarifutaajille.

Kuka pelkää.. mustaa miestä? Poliisia? En oo viel keksinyt tänne sopivaa nimeä.. :D

Kolme... Pallo... Ööh niin mitä?

Maanantain tunnista riemastuneena menin sitten tiistaina pitämään seiskaluokalle liikuntaa. Koitin ottaa vähän erilaisia leikkejä ja pienpelejä ja loppuun sitten sama parifutispeli. Noh ensinnäkin kentällä oli tuplasti enemmän muita oppilaita samaan aikaan ja mulla meni varmaan puolet ajasta siihen, että pidän mun oppilaat jotenkin yhdessä kasassa. Alkulämmittelyleikit meni ihan kivasti, mutta heti kun päästiin tekniikkajuttuihin niin tilanne vaan levis ihan käsiin. Kuuroille puhuminen vaatii jatkuvan katsekontaktin, eli saman aikaan ei voi tehdä mitään muuta, ei ees näyttää esimerkkiä, koska sillon ei voi itse viittoa. Tää yhdistettynä mun viittomataitoihin ja siihen, että pallolla kikkailu on vaan paljon kiinnostavampaa kun opetus, aiheutti niin paljon hässäkkää ja turhautumista, että huh. Jossain vaiheessa pojat vaan lopetti pelaamisen, niinkun ovat tottuneet tekemään oman open kanssa. Sain varmaan tosi v-maisen akan leiman otsaan, kun pakotin ne vielä osallistumaan ja sanoin et viel on puoli tuntia jäljellä, et tunti ei tosiaan ole loppunut. Oli ihan täys työ pitää itsensä rauhallisena, vaikka otti aivoon aivan hulluna. Tän tunnin jälkeen totesin Krisulle vaan, että nyt ollaan hetki ihan hiljaa, en halua et kukaan puhuu mulle vähään aikaan.

Onneks sentään kaikki tunnit ei oo tollasia, muuten lähtisin täältä varmaan kävellen takas Suomeen. Tiistaina oli kymppien viimeinen tunti, pidettiin valokuvanäyttely, missä kaikkien "Precious Me" -kuvat oli esillä. Olivat tosi tyytyväisiä kuviin, ja syystäkin :) Vaikka tää kurssi onkin ollut aika työläs, oli silti jotenkin haikeeta, kun se loppui.

Vikalla tunnilla harjoiteltiin muiden ja oman itsen kehumista.

Kympit kiittää ja kuittaa, oli aivan mahtavaa heidän kanssaan!

Keskiviikkona aloitin kurssin kasiluokkalaisten kanssa. Tällä viikolla ehdittiin yhdellä kerralla puhua näidenkin kanssa facebook -kuvista, ja tietty kurssiin kuuluvina osina tunteista sekä erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Täällä koulussa eri heimoista ja eri uskonnoista tulleet on nyt samaa perhettä, ja siksi erilaisuus onkin aika hyvä puheenaihe. Suomessa ihmisiä kuvaillaan usein hiustenvärin perusteella esim. blondeiksi ja ruskeatukkaisiksi. Täällä kaikilla on musta tukka, joten samanlainen jaottelu tehdään ihonvärin perusteella esim. macciaton, kahvin tai ihan mustan värisiin. Ihmisten ihonväristä voi päätellä, mistä päin hän on kotoisin, esim. tosi tummat tulee Sudanin rajalta Cambellan alueelta. Eri alueiden heimoista tulleilla oppilailla on myös erilaisia heimomerkkejä, kuten tatuointeja, arpia tai polttomerkkejä, joista tunnistaa mihin heimoon kukin kuuluu.

Kasiluokkalaisetkin sai koristella omat vihkonsa

Tärkeä sana, sillä tälläinen juurikin sinä olet.

Habtamu kysyi, saisiko mieluummin piirtää vastaukset. Onneksi nielaisin kieltävän vastauksen.

Tällä viikolla pidin myös kuvista 0-2 luokille. 1-2 luokkalaisten kanssa tehtiin kädenjälkikummituksia, kuva kertoo ehkä enemmän :D 

Ensin vähän maalia kätösiin, ja kädenjäljet paperille.

Maalin kuivuttua kummitukset sai myös kasvot

Maalin kuivumista odotellessa oli hyvin aikaa leikkiä.

Eskareiden kanssa koristeltiin katuliiduilla koulun pihapolkujen kiveykset, tuli upeita värikkäitä taideteoksia!

Pienet taiteilijat :)

Isommat oppilaat tuli ihastelemaan piirustuksia

Eskarit olis leikkineet vaikka koko päivän :)

Tiistai-iltana saapui meidän uus kämppis. Oltiin jo menty sänkyyn ja katseltiin leffaa, kun yhtäkkiä koulun rehtori avaa meidän makuuhuoneen oven, hiukan hämmentävä hetki puolin ja toisin :D Tästä kuitenkin selvittiin (ainakin me, rehtorilta en oo kysyny kuinka on toipunut tästä välikohtauksesta), ja uus kämppis löysi huoneensa ja pääsi kotiutumaan. Hän on siis alun perin etiopialainen nainen, muuttanut reilut 10 vuotta sitten Kanadaan jossa nykyään asuu. Ihan tosi mukava ja nauravainen, ja ihanaa vaihtelua puhua jonkun kanssa, joka puhuu niin hyvää enkkua ettei siitä tarvii arvailla joka toista sanaa! Nyt mä sain myöskin kaivattua naisvahvistusta tänne melkosen kansainväliseen kommuuniin.

Torstaina päästiin parturoitaviksi. Ysiluokkalaiset harjoitteli ei-afrotukan leikkaamista ja meidän tukat luovutettiin hetkeksi opetuskäyttöön. Tosi tarkasti tekivät, varmaan vähän jännitti. Yleensä leikkaan ite jollain keittiösaksilla latvat poikki, nyt kymmenen tulevaa kampaajaa leikkasi tarkkaan ja huolella niin ei ainakaan huonommaksi mennyt :D Palkkioksi tarjottiin kaikille kahvit ja limpparit koulun kahvilassa. Oppilaat kyseli meidän perheistä ja niistä oli ihan outoa et mulla on vaan kaksi siskoa eikä ollenkaan veljiä. Täällä yleensä on 5-10 sisarusta joka perheessä, ja kuulemma lapsia tehdään niin kauan, että tulee ainakin yks poika, eli meidän sisarusparvi on niistä ihan keskeneräinen vielä.

Perjantaina olin pitämässä pikkuoppilaille liikuntatuntia, kun yhtäkkiä alkoi satamaan ihan kaatamalla. Täällä siis tosiaan sitten sataa silloin kun sataa, aivan saavista kaatamalla. Tunti loppui siihen, mutta hetken päästä oveen koputettiin. Yks oppilaista oli saanut ison haavan, se piti puhdistaa ja sitoa. Kun nostin katseeni tästä reppanasta, en saanut sanaa suusta. Taustalla seisoi aivan tunnistamattomiksi itsensä rypenyt sekalainen sakki. Pojat olivat keksineet tilaisuuden tullen mutalammikot ja ulkouodosta päätellen painimisen niissä. Vaikka haavan saanut poika oli maailman surkuteltavin, kylmissään ja käteen koski, en voinut olla nauramatta aivan hulluna, tilanne oli vaan jotenkin niin koominen :'D

Pojat on poikia, ihan hauskaa kun ei itse tarvii pestä noita kuteita :D

Meidän hyeena-ase pääsi oikeeseen käyttöön, kun kokeiltiin vähän pesistä ;)

Oon niin ylittäny itseni täällä, oon usein jutellu oppilaiden kaa jalkapallosta viittomakielellä, eli todella astunut ulos mun mukavuusalueelta. Kaikki aina kysyy ekana lempi futisjoukkuetta, ennen kun kysyvät esim. nimeä, joten munkin on pitänyt valita puoleni. Valitsin nyt ainakin täks viikoks Brasilian, koska kisat on siellä ja sen viittoma on helppo muistaa, ihan hyvät perustelut mun mielestä ;) Mietittiin ysien kanssa, et mistähän kaikkien maiden viittomakieliset nimet oikeen tulee, koska esim. Suomi viitotaan napauttamalla pari kertaa etusormella leukaan. Ehkä me ollaan vaan niin leuakkaita..? Melkeinpä kaikki Afrikan maiden viittomat liittyy nenään, koska näil on kuulemma isot nenät. Amerikka viitotaan laittamalla kädet ristiin ja pyörittämällä niitä vatsan edessä, vihjaus roskaruokajenkeistä..? ;)

Täällä on nyt ollut kaksi viikkoa vesi poikki, alkaa tosissaan näkymään koulun arjessa. Sunnuntaina koulun oppilaat löysivät läheltä umpeenkasvaneen lammen, josta saatiin pumpattua vettä pyykkien pesuun. Maanantaina sitten yllättäen ilmestyi mahakipuisia oppilaita. Pieni Haymanotkin, josta on ollut jo aiemminkin juttua ja kuvia, makasi koko iltapäivän mun sylissä urheilukentällä, ei jaksanut osallistua mihinkään kun mahaan sattui niin hirveästi. Selvisi, että nämä olivat ilmeisesti juoneet janoonsa tästä lammikosta, ja vesi on peräisin kaupungin "järvestä", joka on siis suomalaisesta näkökulmasta pikkuruinen lätäkkö, täynnä saasteita, kemikaaleja, ulostetta ja roskia..  Illalla Haymis alkoi sitten oksentaa ja kuumekin nousi. Vaikka arveltiinkin, ettei kyseessä ole sen kummempi kuin pieni oksennustauti, oli silti aika pelottavaa, kun ei tiennyt mitä kaikkea pienen lapsen elimistöön oli veden mukana mennyt. Oon ihan auttamaton nössö, mua meinas alkaa itkettämään kun Haymis oli niin kauheen kipeä, itki ja oksensi eikä mikään pysyny sisällä. Se vaan puristi mun kättä monta tuntia ja koitin silitellä sen masua ja selkää, että olo helpottais. Tollasessa tilanteessa tajuaa kuinka pieniä nuo onkaan ja kuinka ne tarviis niiden vanhempia vielä. Onneks oon kehittäny mun itsehillintää täällä enkä nolannu Haymista sillä et oisin alkanu nyyhkimään, tai et oisin jääny sen viekkuun nukkuun :D

Muutamat koulun työntekijät osaa pari sanaa suomea. Koulun autokuski toivottaa joka aamu hyvää huomenta ja kysyy mihin ollaan menossa. Kun siltä kysyy mihin se menee, vastus kuuluu selvällä suomenkielellä "minä menen naisia naurattamaan", ja toimii joka kerta, kyllä naurattaa :D Poikien asuntolanhoitaja Binyam osaa aika paljonkin suomea, ja ääntää tosi hyvin, ihan kuin olis asunut jo vuosia Suomessa. Yhtenä iltana hän huikkasi meidän perään iloisesti, että "hammastahna". Naurettiin vaan ihan vedet silmissä, että mitä? "I tried to say 'see you tomorrow', I didn't?" vastas Binyam :D

Loppuun vielä pari sanaa tästä superlahjakkaasta miehestä. Abreham on koulussa kymppiluokalla, valmistuu parin viikon päästä. Hän on tosi lahjakas juoksija, kuten kuvassa olevista ajoista näkyy. Etiopiassa Abris ei vaan saa osallistua kaikkiin kisoihin, koska on kuuro, eikä kukaan halua häntä tiimiinsä samasta syystä. Ihan käsittämätöntä, vaikka juoksuvauhti on näin ylivoimainen. Onneksi tää hymypoika ei siitä lannistu, vaan treenaa itsekseen kahdesti viikossa ilman valmennusta ja puskee itsensä kisoihin mukaan, mikä mitalimäärän perusteella kannattaa. Miettikää nyt, ihan olematon treeni, ruokana pelkkää injeraa ja silti hän voittaa kuulevat, tiukassa valmennuksessa olevat kilpatoverinsakin. Lähdöissä hän ei tietty kuule lähtömerkkiä, ja täällä ei tosiaan anneta kuuroille tai muuten vammaisille mitään apuvälineitä, vaan hän lähtee sitten, kun näkee muiden reagoivan. Kysyin Abrehamilta viime tammikuussa, että mistä hän unelmoi. Aikoo kuulemma joku päivä voittaa Usain Boltin. En epäile hetkeäkään.

Hyvää Juhannusta kaikille! Meilläkin on tiedossa grilli- ja kokkobileet, mutta täällä tuskin tulee lunta tuomaan suomalaisen juhannuksen tunnelmaa ;)

♥ Minna