Hyvästejä ja kyyneleitä

Lauantaina koululla oli kevätjuhla. Oli kaikenlaista ohjelmaa, lauluja, näytelmä, puheita, lahjojen jakoa sekä tietysti juhlittiin kymppiluokkalaisten valmistumista. Juhlan aluksi näytettiin Krisun tekemä koulun esittelyvideo, jonka voi käydä katsomassa koulun uusilta nettisivuilta sitten joku päivä, kun se sinne laitetaan.

Koulun kuoro lauloi

Eskarit oli tehneet hauskan näytelmän

Dawit piti valmistuneiden puheen

Juhlan jälkeen räpsittiin kuvia oikein urakalla :)

Dawit ja Anwar valmistuivat luokkansa parhaimpina poikina. Kaikkein paras oli kuitenkin Hajiba, ja olikin ihan mahtavaa, että juuri tyttö oli luokkansa paras. Tytön menestys yllätti monet vanhemmatkin.

Loppupäivä hengailtiin lasten kanssa ja hyvästeltiin jo kotiin lähteviä. Vähitellen alkoi oikeasti tuntua silta, että tää oli nyt tässä..

Heidi opetti Haymanotia sanomaan meidän nimiä. Mieletön suoritus pojalta, joka on syntynyt kuurona, eikä oo koskaan kuullut mitään äänteitä tai muuta. Niin ihana! ♥

Haymanot opetteli myös sanomaan oman sekä sisarustensa nimet, 

hyvin löytyy Haymanot, Yelekal ja Workenesh ;)

Akrobatiaa ;)

Yelekal ja Haymis näyttää taitojaan :)

Sunnuntaiaamuna herättiin aikaisin, käytiin Heidillä aamupalalla ja pakattiin tavarat autoon. Oli ihan hirveetä lähteä ja sanoa heipat kaikille kavereille, varsinkin läheisiksi tulleille kympeille, joita ei välttämättä näe enää koskaan. Ei ollut helppoa, kyyneleet valui mulla ja niillä. Ihanien ihmisten luota lähteminen on aina vaan niin vaikeeta.

Bussimatka oli vähintäänkin mielenkiintoinen.. Oltiin siis vuokrattu bussi vaan meille ja oppilaille, mutta sitten osa oppilaista ei tullutkaan, ja kuski päätti lähteä hakemaan lisää porukkaa Hosainan bussiasemalta. Tää oli viel ihan ok, kun pysyttiin tiukkana sen suhteen, että jokaisella oppilaalla pitää olla oma penkki, et ne ei joudu istumaan missä sattuu. Yks oppilas oli vähän matkapahoinvointinen ja oksensi pari kertaa, mutta onneks oli muovipusseja, ei syntyny sen suurempaa hässäkkää. Oltiin sovittu yhden koulun open tulkkauksen välityksellä, että pysähdytään matkalla syömään, koska matka kestää n. 4-5 tuntia ja oppilaat ei olleet ehtineet syömään aamupalaa. Pysähdyspaikalla kuski ilmoitti että vaan 10 min tauko, mutta sanottiin et oppilaiden on pakko syödä, ja otettiin oma aikamme. Onneks kyydissä oli yks paikallinen joka puhui hyvin englantia, niin pystyttiin kommunikoimaan kuskille, joka puhui vaan amharaa. Koitettiin selittää, että jos me on kerran maksettu se bussi niin se ei oo julkinen bussi vaikka kyytiin on otettukin muita ihmisiä, vaan se on edelleen meidän tilausbussi, ja me saadaan päättää pysähdyksistä, niinkun asia oikeesti oli. Joka tapauksessa lapset sai masut täyteen ja se oli tärkeintä :)

Vähän matkaevästä niin jaksaa taas :)

Meidän matkatiimiä :)

Isoveli on hyvä unikaveri :)

Noh, matka jatkui, ja hetken päästä tiepoliisi pysäytti meidät, mitä tapahtuu tolla matkalla yleensä reilut kymmenen kertaa, eli ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Paitsi että tää poliisi ottikin autosta kilvet irti. Hetken aikaa kuski ja sen kaveri siinä selvitteli asiaa, ja lopulta saatiin eturekkari takasin ja päästiin jatkamaan matkaa. Ilmeisesti kuskilla oli varaa maksaa vaan toisen kilven palautuksesta, koska nää tilanteet selvitetään täällä usein kahden kesken lompakon avustuksella. Addikseen saavuttuamme käytiin heittämässä meidän tavarat vierastalolle, ja jatkettiin matkaa ympäri kaupunkia. Matkan varrella tiputeltiin oppilaita koteihinsa. Jossain välissä englantia puhuva matkustaja kysyi, että olikos meillä joku menossa bussiasemalle, että oltiin jo jokunen aika sitten ajettu sen ohi. Kuski oli ilmottanut asiasta vaan amharaksi, ja kaikki meidän amharaa osaavat matkatiimiläiset on kuuroja, minkä kuski hyvin tiesi. No ei muuta kun bussi ympäri pienellä sivukujalla ja takaisin. 

Addiksen liikenne oli hiljaiselon jälkeen aika hämmentävää..

Jonkin aikaa kurvailtuamme saavuttiin matkan päätepisteeseen, Mother Teresen orpokotiin. Mua alkoi jo porteilla itkettämään, mutta pystyin vielä hillitsemään itseni. Lähdettiin ensin viemään poikien tavaroita poikien asuntolaan. Voi apua, tällä matkalla tirautin ekat pienet kyyneleet, onneks kukaan ei huomannut. Mother Teresen orpokoti on samalla sairaala, hoitokoti ja ties mikä. Poikien asuntolaan käveltiin sairaalaosaston läpi, vanhojen, sairaiden, kuolevien ihmisten keskeltä. Haju oli ihan kauhea, voitte kuvitella kun sekoittaa kaikkien ihmiseritteiden, tulehtuneiden ja mätivien haavojen ja tunkkaisen vuodeosaston hajun.. Poikien huone oli vähän armeijan huoneita muistuttava, rautaisia kerrossänkyjä vieri vieressä, sängyillä sairaita ihmisiä. Ei ketään muuta nuorta, onneks pojilla on sentään toisensa. 

Pahinta oli viedä perheen sisko, Workenesh omaan huoneeseen. Sinnekin käveltiin samanlaisten osastojen läpi, sekä vastasyntyneiden ja sairaiden vauvojen huoneen läpi. Mua itkettää vieläkin kun ajattelen sitä paikkaa. Workenesh jäi sinne ihan yksin, ilman sisaruksiaan, joita ei tuu kesän aikana juurikaan näkemään. Kukaan tuolla paikassa ei osaa viittoa, eikä siellä oo kuulemma yhtään kaveria. Workenesh itki niin lohduttomasti kun joutui jäämään sinne, ja samoin mä. Tuntui niin äärettömän pahalta, ei toi oo oikea paikka näille sisaruksille, keskellä sairaita ja kuolevia ihmisiä ilman ketään juttukaveria, tai edes viittovaa työntekijää. Oli niin vaikea lähteä, en muista koska musta on viimeks tuntunut näin kamalalta.

Viimeiset halaukset

Ainut kuva jonka uskalsin tuolla ottaa. Tässä lastenosasto, kaikkein kivoimman näköinen, kuvia seinällä ja tässä huoneessa on jopa ikkunat. Sisarukset asuu huoneissa, joissa näiden pinnasänkyjen tilalla on rautaisia kerrossänkyjä.

Maanantaina lähdettiin vielä käymään kaupungilla, oli niin outoa Hosainan hiljaiselon jälkeen. Näin esimerkiks ekaa kertaa kuuteen viikkoon liikennevalot. Ihmisiä oli ihan joka puolella, mikä on ihan ymmärrettävää kun täällä asuu nykyään melkein 5 miljoonaa asukasta..

Videopätkä Addiksen hulinasta

Nyt lähdetään lentokentälle, alle vuorokauden päästä ollaan Suomen kamaralla. Tosi outoa, en vieläkään käsitä ettei enää olla kuurojen koululla, ja että ne oppilaat ei oo enää kävelymatkan päässä..

♥ Minna

Loppurutistus

Viimeinen viikko on mennyt ihan hujauksessa, joka päivä aamusta iltaan on ollut täynnä ohjelmaa ja hommia. Alkuviikosta pidettiin poikien asuntolassa tupatarkastus Heidin ja asuntolanhoitaja Binyamin kanssa. Jokainen oppilas toi kesäksi säilöön petivaatteensa ja koulupukunsa, joiden kunto ja määrä me sitten tsekattiin. Homma hoitui hyvin nelikielisesti amhara-englanti-suomi-viittoma -sekoituksella, ja jopa ymmärrettiin kaikki toisiamme. Binyam viittoi tavaroita tuovan oppilaan huoneen numeron ja Heidi huuteli "hulet sheets, and päiväpeitto" ja mä koitin pitää kirjaa kunkin oppilaan palauttamista tavaroista. Hyvin saatiin homma pakettiin parissa päivässä ja Binyamkin oppi sanomaan "päiväpeitto".

Maanantai-iltana pyysin Haymanotin ja hänen siskonsa Workeneshin askartelemaan. Ajatuksena oli, että sisarukset tekevät veljelleen Yelekalille yllärilahjan. Yelekal on heidän vanhempien kuoleman jälkeen, alle 10-vuotiaasta saakka huolehtinut muista sisaruksista kuin aikuinen, enkä yhtään ihmettele, että hän on tosi vakava ja kantaa kaikkia maailman murheita hartioillaan. Aattelin, että vois olla kiva tehdä joku yllätys ja vähän piristää, ennenkun koulu loppuu ja he lähtevät kesäksi Addikseen orpokotiin. Tehtiin siis yhdessä hieno valokuvakirjanen, johon sisarukset rustasivat valokuvien lisäksi kiitoskirjeet ja kirjoitettiin myös diplomi maailman parhaalle veljelle :)

Askartelutalkoot

Parhaalle veljelle, rakkaudella ♥

Yelekal tykkäsi :)

Kun vanhemmat sisarukset valmistuvat kolmen vuoden päästä, he eivät enää pääse orpokotiin asumaan. Se huolettaa varsinkin Yelekalia; kuinka heidän sitten käy, missä asuvat ja joutuvatko asumaan erillään, kuinka saavat vuokrat maksettua ja ruoat ostettua... Kerrottiin sisaruksille samalla, että me halutaan heidän nyt keskittyvän kouluun ja toivottiin, ettei heidän tarvitsisi huolehtia mistään muusta, että Yelekalkin voisi olla ees vähän niinkun muutkin tavalliset teinipojat, ilman jokapäiväistä musertavaa huolta sisaruksistaan. Luvattiin siis auttaa heitä koulumaksuissa, sekä ruoan ja vuokran kanssa tulevaisuudessa, jos vain hoitavat tän koulun nyt ensin kunnialla loppuun.

Tiistaina lähdettiin käymään läheisessä päiväkodissa, jonka omistajan, Itetun, sukulaisen hautajaisissa oltiiin viime viikolla. Voi että ne lapset on vaan niin suloisia, pieniä ihanuuksia! Osa on vasta oppinut kävelemään, osa on jo varmaan kouluikäisiä.

 

Itetun ihanat lapset :)

♥

  

Lapsilla oli musiikin koe, kukin kävi vuorollaan laulattamassa ryhmää Afrikkalaiseen tapaan.

Lapset saivat takaisin kokeensa. Tehtävänä oli ollut piirtää omena. Kaikki pääsivät läpi ja saivat paljon kehuja, jee! :)

Keskiviikkoaamuna koululle pölähti parinkymmenen oululaisen nuoren joukko. Ovat porukalla kiertämässä Etiopiaa autolla kolmen viikon ajan. Pitivät mahtavan aamunavauksen, kiertelivät koulua ja lähtivät sitten kohti Addista. Olipa piristävää pitkästä aikaa jutella suomalaisten kanssa! Toki siis ollaan Heidinkin kanssa edelleen puheväleissä, mutta sen lisäksi siis ;)

Viimeisellä opetustunnilla harjoiteltiin kasiluokkalaisten kanssa kehumista ja pidettiin valokuvanäyttely kaikkien Precious Me -kuvista. 

 

Kasien viimeisellä tunnilla puhuttiin selän takana paljon hyvää.

Näyttelypöytä

Torstaina käytiin läpi kaikki koululle tulleet lahjoitustavarat ja tehtiin oppilaille niistä lahjapaketteja. Tavaraa oli melkosesti, ja ihan kaikki menivät tarpeeseen!

Lahjoitustavarat jakoon

Tytöt saivat Ilveksen pelikamppeet

Poikien futisjoukkue sai pelipaidat suoraan Englannista, Newcastlesta

Haymiksen täytyy vielä vähän kasvaa tähän paitaan

Eilen illalla käytiin teettämässä kuvia keskustassa viimeisen kerran. Ollaan käyty joka viikko teettämässä yhdessä ja samassa liikkeessä, koska tarvitsin mun kursseja varten joka viikko kuvia oppilaista ja siinä liikkeessä ne tekee tosi hyvälaatuisia kuvia (mikä ei siis ole ollenkaan yleistä täällä). Tällä kertaa reissussa menikin puolitoista tuntia, kun ensin meni sähköt ja sitten kuvientekokone temppuili. Juteltiin siinä odotellessa työntekijän kanssa, ja kysyttiin hänen nimeään. Esitteli itsensä SAMIKSI. Mitä ihmettä, kuinka voi olla täällä Sami -niminen, ihan suomalaisittain kirjoitettuna? :D 

Netti ei ole toiminut täällä koko Hosainassa pariin päivään, ja nytkin pätkii parin minuutin välein. Mentiin valokuvien teettämisen jälkeen vielä iltapalalle Lemmaan, ja siellä telkusta tuli joku tosi vakavan oloinen sotaohjelma. Vähän alkoi mielikuvitus laukkaamaan sitä katsellessa, kun tiesi, että netti on kaatunut ja yhtäkkiä tulee sellasta ohjelmaa, eikä jalkapalloa, mitä yleensä tulee koko ajan.. Toivottiin että ohjelma on historiallinen dokkari eikä uutiset.

Ollaan tehty kymppiluokkalaisen Kolokin kanssa mulle matkamuistoksi kaulakorua puutyöluokassa. Vitsi miten taitava se on, aivan upea afrikkakoru syntyi ihan noin vaan! Oon ihan supertyytyväinen, mun arvokkain matkamuistoni :)

Kolok teki tosi tarkkaa työtä

Sinitakkinen puutyön opettaja Lemma on opiskellut opettajaksi Turussa :)

Tekefa a.k.a. Snoop Dogg menossa mukana

Tällä viikolla on ns. vanhempien viikko. Joidenkin oppilaiden vanhemmat ja sisarukset on tulleet jo alkuviikosta koululle ja he asuvat lasten kanssa asuntoloissa. Koulu järjestää tällä viikolla joka päivä vanhemmille ja sisaruksille viittomakielen opetusta. Ihan mahtava ajatus tasoittaa oppilaiden kivistä tietä näin, pienin askelin kohti suvaitsevaisuutta ja ehjempiä perheitä :)

Huomenna on kevätjuhla ja sitten kouluvuosi onkin taputeltu, samoin kun meidänkin reissumme alkaa olla. Sunnuntaiaamuna lähdetään pikkubussilla kohti Addista. Ajateltiin ottaa kyytiin mukaan niin monta oppilasta kuin mahtuu, koska tosi moni kuitenkin suuntaa kohti pääkaupunkia, ja monilla ei ole vanhempia jotka tulisi hakemaan. Eilen soiteltiin Mother Teresen orpokotiin Addikseen ja sovittiin, että saatetaan ainakin pikku-Haymis, Workenesh ja Yelekal ihan perille saakka, ja käydään katsomassa että millaiseen paikkaan nää meidän ottosisarukset kesäksi menee. Mua itkettää jo nyt kun ajattelen sitä hetkeä, kun joudutaan jättämään heidät sinne, en tiiä miten ikinä selviän sunnuntaista..

Näihin yöilmapallopelitunnelmiin päättyi tämä päivä :)

 ♥ Minna