maanantai 7. heinäkuuta 2014

Hyvästejä ja kyyneleitä

Lauantaina koululla oli kevätjuhla. Oli kaikenlaista ohjelmaa, lauluja, näytelmä, puheita, lahjojen jakoa sekä tietysti juhlittiin kymppiluokkalaisten valmistumista. Juhlan aluksi näytettiin Krisun tekemä koulun esittelyvideo, jonka voi käydä katsomassa koulun uusilta nettisivuilta sitten joku päivä, kun se sinne laitetaan.

Koulun kuoro lauloi


Eskarit oli tehneet hauskan näytelmän


Dawit piti valmistuneiden puheen


Juhlan jälkeen räpsittiin kuvia oikein urakalla :)


Dawit ja Anwar valmistuivat luokkansa parhaimpina poikina. Kaikkein paras oli kuitenkin Hajiba, ja olikin ihan mahtavaa, että juuri tyttö oli luokkansa paras. Tytön menestys yllätti monet vanhemmatkin.

Loppupäivä hengailtiin lasten kanssa ja hyvästeltiin jo kotiin lähteviä. Vähitellen alkoi oikeasti tuntua silta, että tää oli nyt tässä..


Heidi opetti Haymanotia sanomaan meidän nimiä. Mieletön suoritus pojalta, joka on syntynyt kuurona, eikä oo koskaan kuullut mitään äänteitä tai muuta. Niin ihana! ♥




Haymanot opetteli myös sanomaan oman sekä sisarustensa nimet, 
hyvin löytyy Haymanot, Yelekal ja Workenesh ;)



Akrobatiaa ;)

Yelekal ja Haymis näyttää taitojaan :)



Sunnuntaiaamuna herättiin aikaisin, käytiin Heidillä aamupalalla ja pakattiin tavarat autoon. Oli ihan hirveetä lähteä ja sanoa heipat kaikille kavereille, varsinkin läheisiksi tulleille kympeille, joita ei välttämättä näe enää koskaan. Ei ollut helppoa, kyyneleet valui mulla ja niillä. Ihanien ihmisten luota lähteminen on aina vaan niin vaikeeta.

Bussimatka oli vähintäänkin mielenkiintoinen.. Oltiin siis vuokrattu bussi vaan meille ja oppilaille, mutta sitten osa oppilaista ei tullutkaan, ja kuski päätti lähteä hakemaan lisää porukkaa Hosainan bussiasemalta. Tää oli viel ihan ok, kun pysyttiin tiukkana sen suhteen, että jokaisella oppilaalla pitää olla oma penkki, et ne ei joudu istumaan missä sattuu. Yks oppilas oli vähän matkapahoinvointinen ja oksensi pari kertaa, mutta onneks oli muovipusseja, ei syntyny sen suurempaa hässäkkää. Oltiin sovittu yhden koulun open tulkkauksen välityksellä, että pysähdytään matkalla syömään, koska matka kestää n. 4-5 tuntia ja oppilaat ei olleet ehtineet syömään aamupalaa. Pysähdyspaikalla kuski ilmoitti että vaan 10 min tauko, mutta sanottiin et oppilaiden on pakko syödä, ja otettiin oma aikamme. Onneks kyydissä oli yks paikallinen joka puhui hyvin englantia, niin pystyttiin kommunikoimaan kuskille, joka puhui vaan amharaa. Koitettiin selittää, että jos me on kerran maksettu se bussi niin se ei oo julkinen bussi vaikka kyytiin on otettukin muita ihmisiä, vaan se on edelleen meidän tilausbussi, ja me saadaan päättää pysähdyksistä, niinkun asia oikeesti oli. Joka tapauksessa lapset sai masut täyteen ja se oli tärkeintä :)

Vähän matkaevästä niin jaksaa taas :)


Meidän matkatiimiä :)


Isoveli on hyvä unikaveri :)

Noh, matka jatkui, ja hetken päästä tiepoliisi pysäytti meidät, mitä tapahtuu tolla matkalla yleensä reilut kymmenen kertaa, eli ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Paitsi että tää poliisi ottikin autosta kilvet irti. Hetken aikaa kuski ja sen kaveri siinä selvitteli asiaa, ja lopulta saatiin eturekkari takasin ja päästiin jatkamaan matkaa. Ilmeisesti kuskilla oli varaa maksaa vaan toisen kilven palautuksesta, koska nää tilanteet selvitetään täällä usein kahden kesken lompakon avustuksella. Addikseen saavuttuamme käytiin heittämässä meidän tavarat vierastalolle, ja jatkettiin matkaa ympäri kaupunkia. Matkan varrella tiputeltiin oppilaita koteihinsa. Jossain välissä englantia puhuva matkustaja kysyi, että olikos meillä joku menossa bussiasemalle, että oltiin jo jokunen aika sitten ajettu sen ohi. Kuski oli ilmottanut asiasta vaan amharaksi, ja kaikki meidän amharaa osaavat matkatiimiläiset on kuuroja, minkä kuski hyvin tiesi. No ei muuta kun bussi ympäri pienellä sivukujalla ja takaisin. 

Addiksen liikenne oli hiljaiselon jälkeen aika hämmentävää..

Jonkin aikaa kurvailtuamme saavuttiin matkan päätepisteeseen, Mother Teresen orpokotiin. Mua alkoi jo porteilla itkettämään, mutta pystyin vielä hillitsemään itseni. Lähdettiin ensin viemään poikien tavaroita poikien asuntolaan. Voi apua, tällä matkalla tirautin ekat pienet kyyneleet, onneks kukaan ei huomannut. Mother Teresen orpokoti on samalla sairaala, hoitokoti ja ties mikä. Poikien asuntolaan käveltiin sairaalaosaston läpi, vanhojen, sairaiden, kuolevien ihmisten keskeltä. Haju oli ihan kauhea, voitte kuvitella kun sekoittaa kaikkien ihmiseritteiden, tulehtuneiden ja mätivien haavojen ja tunkkaisen vuodeosaston hajun.. Poikien huone oli vähän armeijan huoneita muistuttava, rautaisia kerrossänkyjä vieri vieressä, sängyillä sairaita ihmisiä. Ei ketään muuta nuorta, onneks pojilla on sentään toisensa. 

Pahinta oli viedä perheen sisko, Workenesh omaan huoneeseen. Sinnekin käveltiin samanlaisten osastojen läpi, sekä vastasyntyneiden ja sairaiden vauvojen huoneen läpi. Mua itkettää vieläkin kun ajattelen sitä paikkaa. Workenesh jäi sinne ihan yksin, ilman sisaruksiaan, joita ei tuu kesän aikana juurikaan näkemään. Kukaan tuolla paikassa ei osaa viittoa, eikä siellä oo kuulemma yhtään kaveria. Workenesh itki niin lohduttomasti kun joutui jäämään sinne, ja samoin mä. Tuntui niin äärettömän pahalta, ei toi oo oikea paikka näille sisaruksille, keskellä sairaita ja kuolevia ihmisiä ilman ketään juttukaveria, tai edes viittovaa työntekijää. Oli niin vaikea lähteä, en muista koska musta on viimeks tuntunut näin kamalalta.


Viimeiset halaukset


Ainut kuva jonka uskalsin tuolla ottaa. Tässä lastenosasto, kaikkein kivoimman näköinen, kuvia seinällä ja tässä huoneessa on jopa ikkunat. Sisarukset asuu huoneissa, joissa näiden pinnasänkyjen tilalla on rautaisia kerrossänkyjä.

Maanantaina lähdettiin vielä käymään kaupungilla, oli niin outoa Hosainan hiljaiselon jälkeen. Näin esimerkiks ekaa kertaa kuuteen viikkoon liikennevalot. Ihmisiä oli ihan joka puolella, mikä on ihan ymmärrettävää kun täällä asuu nykyään melkein 5 miljoonaa asukasta..






Videopätkä Addiksen hulinasta



Nyt lähdetään lentokentälle, alle vuorokauden päästä ollaan Suomen kamaralla. Tosi outoa, en vieläkään käsitä ettei enää olla kuurojen koululla, ja että ne oppilaat ei oo enää kävelymatkan päässä..


♥ Minna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti